On ahdistavan kuuma helle, eli ehkä ihan hyväkin että istun tässä sisätiloissa avoimen oven ja pöytätuulettimen välissä. Hiki tekee olon niljakkaan saastaiseksi. Kolmen kuukauden kuluttua olen eteläisessä Afrikassa, kuivan ja kuuman kauden aikaan, joten paras alkaa taas totutella tähän. Se, että oppii elämään (ei makaamaan rannalla vaan hoitamaan arkisia puuhia) neljänkymmenenviiden asteen kuumuudessa vie kaksi viikkoa kokemukseni mukaan. Sen jälkeen valtavin  hikoilu asettuu ja kokoaikaiseen pikkuhikeen siedättyy. Eilen otin jo aurinkoakin ensi kertaa, töiden jälkeen tosin eli vasta seitsemän aikaan pääsin merenrantakallioille. On se merkillistä, että aina on töissä. "Missä olet - pääsetkö sinne tai tänne" (ihan niin kuin joku enää kysyisi) - "no kun en". Vaan eipä tuo sosiaalinen elämä kai muutenkaan ole minua varten. Ja rannalla leviäminen muutenkin ihan tolloa. Ihosyöpä siitä tuee ja läskistyy, jos samalla vetää kesäeväitä. Kaikista puheenaiheistakin luultavasti vain hermostuisin: toinen kehuu tai säälii itseään, on kiinnostunut muodista tai musiikista eikä muutenkaan osaa syödä tai muutenkaan missään tapauksessa ole elinkelvollinen. No ei kai sentään. En tiedä, en ole kokeillut. En tosiaan ole pitkään aikaan tapaillut ihmisiä. Johtuu kai sittä, kun joko en pääse paikalle tai sitten myöhästyn ikävästi.

Rahat ovat vähissä kokopäivä- ja freelancer-duunista huolimatta. Syynä on se, että olen hullun lailla säästänyt rahaa maksaakseni autolainan pois. Velallisuus ahdistaa. Ensi kuussa ovat autorahat koossa, mutta pitelen niitä tililläni vielä vararahastona tulevia paria matkaa varten. Jos oikein paska iskee tuulettimeen ja joudun kuseen jonkun tollon takia, ei tarvitse heti pillittää. Vihaan ihmisiä, jotka eivät osaa varautua vaan lähtevät soitellen sotaan joutuakseen muiden riesoiksi. He ovat juuri näitä, jotka tuhlaavat rahansa niin että loppukuusta käyvät äidillä syömässä, matkustavat ilman ripulilääkkeitä, nenäliinoja tai käsidesiä eivätkä ota eväitä töihin, joten kulkevat loppupäivän naama norsuntoosana. Toki itseltäkin aina jotain unohtuu, se on itsestäänselviö, mutta enpähän kinua ihmisten helmoissa.

Graduhaastatteluita on nyt viisi takana, kolme mahdollisesti vielä edessä, siis Suomesta puheenollen. Olen täysin hukassa, koska koskaan en millään litterointi/tutkimusetiikka/haastatteluun valmistautumiskursseilla ole koskaan ollut. Ihan itse olen jotain nyt kyhäillyt. Kumpikin käsi on paskana, mutta leikkaukseen pääsen korkeintaan ensi vuonna. Sain lääkäriajan, ELOKUUKSI. Tästä on jo pari viikkoa. Miten selviän siihen asti, kun kipu saa itkemäänkin toisinaan? Minulla on kystä tai pari ja tenniskyynärpää. Elokuussa saan lähetteen ultraääneen, varmaan taas jonnekin parin kuukauden päähän, ja siitä vasta pääsen leikkausjonoon. Tosin käsi on vaivannut jo kuusi vuotta, viime aikoina vain pahentunut... Usko YHTS:ään(kin) on tyystin mennyt.

-kirjoitusvirheet elikkä puuttuvat kirjaimet eivät johdu tolloudestani, vaan työpaikan vammaisesta näppiksestä-